Kesälomareissu 2006       Kuinka hyvin tunnet itsesi? Tähän kysymykseen voi minun laillani etsiä vastausta lähtemällä merelle veneilemään ja sukeltamaan Nautic Clubin kesälomareissun merkeissä, kuten minä ja muut reissulle osallistuneet taas tekivät tänäkin vuonna. Kymmenen päivää me toisillemme vain puolitutut ihmiset asustelimme teräksisessä kodissamme, jonka alumiinista kantta aurinko siveli joka ikinen päivä, säät kun olivat koko reissun ajan todella mahtavat. Pilviä ei paljon näkynyt, ei taivaalla tai ihmisten mielissä.       Vaelluksemme tärkeintä antia oli tietysti sukeltaminen ja sitähän tuli tehtyäkin reissun aikana paljon ja antaumuksella. Mieleenpainuvin kokemus taisi olla saariston eteläisellä laidalla sijaitsevan yksinäisen karin viereen uponneelle Inga-hyllylle sukeltaminen. Kun pudottauduimme Tavilta suoraan alas 25 metrin syvyyteen edessämme siintävää jyrkkää seinää myötäillen ja hetken uituamme lastikonttien palasia alkoi tulla näkyviin hämärästä, mutta uskomattoman kirkkaasta vedestä, tunne oli valtavan hieno. Pian kiviseltä pohjalta löytyi hylyn peräosa, jossa ruori vielä törröttää uhmakkaasti pystyssä. Perän katsastettuamme nousimme karin jyrkkää kylkeä ylöspäin ja vietimme pitkän ajan ajelehtien pitkin matalikkoa, hylyn hajonneita keulaosia ihmetellen. Pintaan saavuttuamme karin yli lyövä kevyt aallokko kuljetti meidät hiljakseen takaisin Taville.       Muitakin uponneita aluksia kävimme katsomassa, kuten esimerkiksi Ingan uppoamispaikasta länteen sijaitsevaa Vostok-nimisen kuunarin hylkyä. Tämä kohde sijaitsee 25 metriin putoavalla rinteellä, pahasti hajonneena, mutta silti jylhänä. Kohteella aikamme kierreltyämme ja sitten pintaan noustuamme totesimme meren olevan rasvatyyni, saarten heijastuessa veden pinnasta kuin peilistä. Park Victorynkin hylyllä kävimme, vaikka sinne saapuessamme paikalla oli jopa tungosta. Täytyy ihailla pienellä alumiiniveneellä paikalla olevia sukeltajia, jotka kiltisti odottivat kesähelteessä sukellusvuoroaan kuivapuvut päällä. On se hieman vähemmän mielen lujuutta vaativaa sukeltaa Tavin kokoisesta aluksesta, jossa kaikki nykyajan mukavuudet ovat saatavilla.        Pääsimmepä retken aikana yhdessä paikassa myös ihmettelemään pohjassa makaavaa jykevää ankkuripeliä ja massiivista kyljen palaa. Ankkuripelinsä ja kylkipalan menettäneen tuntemattoman aluksen hylkykin lienee jossain lähistöllä, mutta emme sitä valitettavasti pienten etsintöjen jälkeenkään onnistuneet löytämään. Kuka tietää, ehkä seuraavalla reissulla se löytyy? Vänössä autoimme vierasvenesatamaa sukeltamalla uudet ketjut kiinni pohjapainoihin, joista talven jäät olivat repineet poijut irti. Satamaa hoitavalta paikalliselta herralta saimme palkaksi savukalaa - hyvää oli.       Myös sukellukseen liittymätöntä toimintaa oli matkan aikana paljon. Mastbådan luona joukko hylkeitä kurkisteli meitä pienen luodon yli lyövien tyrskyjen lomasta. Jotkut meistä innostuivat jopa vetämään kuivapuvut päälle ja hyppäämään tyrskyjen sekaan, toiveenaan nähdä vilaus uteliaasta hylkeestä sen omassa elementissä. Kumiveneestä toimintaa seuranneena voin kertoa, että hylkeen saa parhaiten ilmestymään näkösälle mölisemällä epämääräisiä juttuja keuhkojen täydeltä. Kummalliset äänet varmaan saavat ne uteliaiksi.        Jokaisena iltana saunoimme ja uimme meressä. Intoutuivatpa rohkeimmat hyppelemään kumiveneen taavettien päältä mereen. Illemmalla sitten grillasimme etukannella auringon painuessa hiljalleen mereen, jotkut innokkaat kävivät yösukelluksellakin. Joskus menin iltapalan jälkeen nukkumaan, toisinaan taasen istuin messissä pikkutunneille asti, kavereiden kanssa mukavia jutellen.       Merellä maailma kutistuu käsittämään vain sen pienen rauhallisen kuplan, jonka ihminen aistiensa avulla kulloinkin havaitsee. Silloin näkee itseensäkin paremmin kuin kotona kaupungissa, jossa kaikesta häiritsevästä metelistä ja väriloistosta sokeana me tavallisesti harhailemme. Kotiin saapuessamme seilasimme ohi Ruisrockin täyttämän Ruissalon. Rauhallisen risteilymme jälkeen näky oli hämmentävä. Harmi että sekasorto on tavallinen kotimme, meren rauhallisuuden sijaan. Teemu Korpimäki